Väinö Linnan juhlavuoden kunniaksi Väinö Linnan seura järjesti loppuvuonna kirjoituskilpailun, jonka aiheena on Elävä Linna. Kilpailun voittajat julkistettiin Tampereen Kirjafestareilla marraskuun lopulla.

Kilpailun järjesti Väinö Linnan seura yhteistyössä Pirkkalaiskirjailijat ry:n ja Tampereen kaupunginkirjaston kanssa. Järjestämiseen saatiin apuraha Suomen Kulttuurirahaston Pirkanmaan rahastosta. Palkintolautakuntaan kuuluivat FT, kirjallisuudentutkija Outi Oja, kirjailija Jonimatti Joutsijärvi sekä kirjailija Veera Nieminen.

Urjalan Sanomat julkaisee palkitut tekstit joulukuun lopun aikana.

Jaettu kolmas sija:

Novelli ”Finlaysonin viimeinen tehtävä”, kirjoittanut Marianne Ainosvuo, Tampere.

Finlaysonin viimeinen tehtävä

Luutnantti Lammio tuijotti edessään lepäävää igniittikristallia. Kauniin sinertävänä hohtava kivi valaisi teräksenharmaan tilan loistollaan. Kristalliin liitetyissä johdoissa ja letkuissa oli Lammion silmiin jotain luonnotonta. Aivan kuin sen luonnollinen kauneus oltaisiin vangittu teräksiseen säiliöön.

Lammio naputti kevyesti kristallin pintaa. Igniitti ei vieläkään valunut ahtimeen. Lammio tunsi silmäkulmansa nykivän.

”Korpraali Määttä! Miksi tankkini ei toimi?” Lammio huusi ja läimäytti moottorin kannen kiinni. Hän oli suoristuessaan lyödä päänsä tankin kattoon. Lammio irvisti ja heitti palmikkonsa olkansa yli.

”Anteeksi, rouva luutnantti! Igniittiahtimessa on vielä jotakin!” pienikokoinen, öljyn tahraamaan univormuun pukeutunut mies vastasi.

”Laittakaa se kuntoon, olkaa hyvä! Olemme tässä kuin tarjottimella!” Lammio tuhahti ja kiipesi ampujan paikan vierestä tankista ulospäin. Hän oli lyödä päänsä tornin reunaan. Lammio oli varma, ettei tankkien mittoja oltu suunniteltu hänen pituisiaan silmällä pitäen.

”Rouva luutnantti. Onko se huhu totta?” Määttä kysyi hieroen käsiään yhteen. ”Kuulemma vihollisella on nähty kentällä sotanoita.”

Lammio pysähtyi tankin luukulle. Hän mietti hetken vastaustaan.

”Pelkurien satuja, korpraali Määttä. Jatkakaa”, Lammio sanoi ja kiipesi tankista ulos.

Ulkona Lammion kasvoja vasten puhalsi tammikuun raikas tuulenvire. Hän heilautti itsensä tankin tornin päälle ja antoi katseensa kiertää maisemaa. Lumen peittämä metsikkö reunusti puolikuun muodossa jäätynyttä järveä. Joukkue 7 oli ryhmittynyt metsänrajaan niin, että heillä oli suojaisat asemat mutta samalla näköyhteys järvelle.

Lammio pyyhki vaaleita hiuksiaan kasvoiltaan ja suuntasi kalpeat, sirot kasvonsa taivaalle. Tammikuinen päivä oli pilvetön. Hyökkäys järven jään yli tällaisissa olosuhteissa olisi puhdas itsemurha. Toisaalta Lammio oli nähnyt tarpeeksi Neuvostounionin taktiikkoja tietääkseen, ettei sekään ollut pois laskuista. Aukion toisella puolella lauma sotamiehiä korjasi kiireen kaupalla joukkueen viimeistä raidetykkiä. Galliasta hankitut igniittitiivisteet eivät kestäneet kylmää. Hyökkäyksen sattuessa heillä ei olisi edes tulitukea.

Lammio hyppäsi pois tankin päältä ja marssi leiripaikkaa toimittavan aukion poikki. Suurin osa joukkueen jäsenistä yritti saada aikaansa kulumaan jotenkin. Lammio sai vaikutelman, että miehet yrittivät parhaansa mukaan välttää hänen huomiotaan. Hän tuhahti ja suuntasi aukion keskustaa kohti.

Keskellä aukeaa loikoili yksinäinen mies pienen nuotiopaikan edessä. Retkikeittimellä porisevan kahvin tuoksu leijaili Lammion nenään. Hän irvisti tunnistaessaan syyllisen.

”Alikersantti Rokka, olen muistaakseni kieltänyt avotulen teon”, Lammio sanoi ristien kätensä puuskaan.

Maassa makaava mies työnsi hattunsa lippaa pois silmiensä edestä. Alikersantti Rokan kapeita kasvoja korosti muutaman päivän sänki. Hänen hymyilevillä huulillaan roikkui kulahtanut sätkä. Alikersantti Rokan asu muistutti enää etäisesti univormua. Ja kuten tavallista, hän ei tehnyt elettäkään tervehtiäkseen.

”Eihä neukut näillä kelleillä hyökkää”, Rokka sanoi hymyillen.

”Ja tarvitseeko minun muistuttaa teitä, että ylempää upseeria puhutellessa noustaan seisomaan?” Lammio tiedusteli.

”Eip tartte sinutella. Sanno Antero vaa”, Rokka vastasi.

”Teidän pitäisi olla aliupseerina esimerkkinä sotamiehille! Painukaa tarkastamaan poterot!”, Lammio huudahti.

”Ellä sie huua. Ottaahen tuosta sumppii, et tulloo paremp miäl”, Rokka sanoi ja viittasi porisevaan kahvipannuun.

Lammio potkaisi kahvipannun ja sen sisällöt lumelle. Hän jätti Rokan suremaan menettämäänsä juomaa ja marssi takaisin tankin luo. Lammio oli liian vihainen edes tarkistaakseen, oliko Rokka lähtenyt tarkastuskierrokselle.

Kiivetessään tankin päälle Lammio kuuli altaan murahduksen ja sitä seuraavan vaimean huminan. Avoinaisesta torniluukusta hehkui vaimean sininen kajo. Lammion ärtymys väistyi taka-alalle. Hänen ei olisi pitänyt epäillä Määttää hetkeksikään.

”Vanha Finlayson kehrää kuin kissa, rouva luutnantti. Haluaisitteko teetä?” Määttä kysyi työntäen päänsä esiin torniluukusta.

”Kiitos, herra Määttä. Arvostaisin sitä”, Lammio sanoi hieroen otsaansa. Määttä katosi takaisin tankkiin. Hieman syrjemmällä sotamies Riitaoja lastasi ammuslaatikoita tankkiin. Hän oli pudottaa lastinsa Lammion katseen alla.

”Tässä olisi, rouva luutnantti”, Määttä sanoi ilmestyen luukusta esiin. Hänellä oli kädessään peltimukillinen höyryävää teetä.

”Kiitoksia”, Lammio sanoi ja tarttui teemukiin. Hän oli varastanut Albionin panssarijoukkojen tavan asentaa vedenkeitin igniitin jäähdytysjärjestelmään. Tällaisina hetkinä Lammio oli kiitollinen rintaman pienistä ylellisyyksistä. Hän otti pitkän hörpyn teemukista. Sangen maukasta olosuhteet huomioon ottaen.

Lammio tunsi lumihiutaleen putoavan nenänpäälleen. Nostaessaan katseensa hän näki taivaan menneen pilveen luonnottomalla nopeudella. Sekä pilvissä että niistä satavassa lumessa oli sinertävä hohto. Lammion oli vaikea hengittää. Huhut etulinjasta olivat totta.

”Joukkue, huomio! Asemiin!” Lammio huusi nousten seisomaan tankin päälle. Hän kuuli jostain vaimeaa ujellusta.

Räjähdys repi läpi aukean. Paineaalto paiskasi Lammion pois tankin päältä. Hän iskeytyi selkä edellä puuhun ja siitä lumen peittämälle maalle. Lammio repi itsensä kontalleen. Maisema pyöri hänen ympärillään, ja hänen korvansa soivat tinnituksesta. Lammio pakotti itsensä pystyyn käyttäen puuta tukenaan.

Parvi valtavan kokoisia jääkeihäitä törrötti aukion keskellä. Ne olivat repineet sotilaista hitaimmat kappaleiksi. Lammio repi itsensä tankin päälle ja kaivoi kiikarit kotelostaan. Hän nousi toisen polvensa varaan ja yritti keskittää katseensa järven selälle. Alati kiihtyvä lumipyry heikensi näkyvyyttä kaiken aikaa.

”Luutnantti! Mitä perkelettä nuo ovat?” kuului Määtän ääni Lammion takaa.

Järvenselällä näkyi harmaita hahmoja täplittämässä valkeutta. Lammion huomio keskittyi muodostelman keskellä kulkevaan hahmoon. Tämä oli valkohiuksinen nainen, jonka vaateparsi olisi sopinut paremmin tanssilattialle kuin taistelukentälle. Hahmon harteilla lepäsi Neuvostounionin upseerin takki. Hänen yllään leijaili kolme valtavaa jäistä keihästä.

”Neuvostounionin uusin ase, herra Määttä. Sotamies Riitaoja! Tähtäimessä vihollisen sotanoita. Tuli vapaa”, Lammio sanoi laskien kiikarinsa. Ampujan paikalle ehtinyt Riitaoja nyökkäsi kädet täristen. Tykin kärki laski aavistuksen verran.

Lammio peitti korvansa. Finlaysonin päätykin pamaus oli heittää hänet selälleen. Ammus lensi järvenselän yli suoraan sotanoitaa kohti. Riitaojan tähtäys oli tarkka.

Sotanoita nosti kättään. Ammus pysähtyi harmittomasti hänen eteensä. Lammio tuijotti suu auki, kuinka metalli rutistui sotanoidan sormien liikkeiden myötä. Tykin ammus tippui hänen jalkojensa juureen.

”Mitä helvettiä, luutnantti! Mikä tuo oikein on?” ohjaajan paikalle kiivennyt Määttä huusi. Lammio pohti vaihtoehtojaan. Perääntyminen ei ollut vaihtoehto. Mutta tähän jääminen oli varma kuolema. Lammion katse kääntyi järvelle. Talvi oli ollut poikkeuksellisen kylmä. Järven jää todennäköisesti kestäisi tankin painon.

”Katsokaamme, löytyykö neidiltä kidukset. Täysillä eteen, herra Määttä!” Lammio huusi ja ahtautui Riitaojan ohi tankkiin.

”Täysillä eteen!” Määttä toisti. Finlayson jyrähti henkiin ja puski itsensä suojavallina toimineen maakasan yli. Tankki ohitti maassa törröttävät jääkeihäät ja suuntasi suoraan järvenselälle.

Matala suhina kertoi jääkeihäiden parven lähteneen lentoon. Lammio oli kaatua selälleen Finlaysonin väistöliikkeestä. Hän horjahti tankin takaosan seinään pultattua radiota vasten. Se rätisi yhteydenoton merkiksi. Lammio nosti kuulokkeen korvalleen.

”Hei luti. Miu poteroo o paskottu. Kuka tuollast tekkee?” ääni tiedusteli.

”Minulla on hieman kiire, alikersantti Rokka! Oliko teillä jotain asiaa?” Lammio karjui. Käsiaseiden tulitus napsui Finlaysonin etupanssaria varten.

”Myö hyökätää ny.”

Lammio paiskasi radion kiinni. Hänellä ei ollut aikaa Rokan kanssa pelleilylle.

”Luutnantti! Sotanoita suoraan edessä!” Määttä huusi.

”Ajakaa yli!” Lammio huusi.

Räjähdys heitti Lammion kumoon. Noustessaan pystyyn hän tunsi tankin pysähtyneen. Tankin etupanssari oli paksujen jääpiikkien lävistämä. Määttä oli ollut suoraan iskun tiellä. Hänen kehonsa makasi riekaleina kuskin paikan jäännösten yllä.

Tankin ruho alkoi narista ja vääntyä. Lammio tunsi tankin kohoavan ylöspäin perä edellä. Hän irvisti ja esitti sanattoman anteeksipyynnön Määtälle. Lammio kiipesi tykkitorniin ja heitti Riitaojan tajuttomana makaavan hahmon niskaansa.

Lammio tönäisi tykkitornin luukun auki ja heitti itsensä sekä Riitaojan velton kehon tankin kannelle. Päästessään jaloilleen hän huomasi olevansa monen metrin korkeudella järven jäästä. Tankin edessä seisoi sotanoita käsi ojossa. Hänen liikuttaessa kättään Lammio tunsi jähmettyvänsä ilmaan. Finlaysonin jäänteitä ilmassa pitävä voima oli tarttunut häneenkin. Lammio rimpuili ja sätki tuloksetta. Hän tunsi näkymättömän voiman puristavan kurkkuaan hetki hetkeltä tiukemmin.

Lammio kuuli jostain laukauksia ja huutoa. Sotanoita vilkaisi sivulleen ja kohotti kätensä. Hänen päätään kohti ammutut luodit pysähtyivät ilmaan. Naisen ote kirposi Lammiosta. Finlayson tippui muutaman metrin korkeudelta jäälle, rikkoen jään ja nostattaen ilmaan sokaisevat vesipatsaat. Lammio tippui Finlaysonin kannelle ja siitä veteen. Hän tarttui Riitaojan velttoon ruumiiseen ja yritti räpiköidä heidät molemmat jäälle. Hirvittävä kylmyys valtasi Lammion jäsenet.

Päästyään jäälautan päälle Lammio heitti Riitaojan syrjemmälle ja yritti tasata henkeään. Lammio kuuli askelten lähestyvän. Hän horjahteli jaloilleen.

Jäinen keihäs upposi syvälle Lammion vatsaan. Hän ähkäisi tuskasta ja kaatui selälleen. Sotanoita asteli kiireettömästi Lammion ylle. Naisen kädessä oli toinen jäästä veistetty keihäs. Lammio yritti nousta pystyyn, mutta kaatui uudelleen selälleen. Lumi hänen ympärillään värjäytyi punaiseksi.

Jäältä kuuluva räjähdys sai sotanoidan kääntämään katseensa. Lammion katsoessa sivulleen hän näki miesjoukon lähestyvän jäätä pitkin. Vihollissotilaat vetäytyivät heidän hyökkäyksensä tieltä. Miesten kärjessä juoksi alikersantti Rokka.

Sotanoita kohotti kätensä lähestyviä sotilaita kohti. Lammio veti vyöltään puukon ja upotti sen syvälle naisen sääreen. Tämä kiljaisi tuskasta ja horjahti taaksepäin. Sotanoidan raivon vääristämät kasvot kääntyivät Lammioon.

Luoti lävisti sotanoidan pään ohimon kohdalta. Nainen lysähti maahan kyljelleen. Hänen veltto ruumiinsa luisui jäälautalta veteen ja katosi pinnan alle. Lammio käänsi katseensa hyökkääjien suuntaan. Vastahyökkäys näytti tehneen tehtävänsä: Vihollissotilaat vetäytyivät takaisin asemiinsa järven toiselle puolelle. Lammion veren tahrimille huulille nousi hymy.

Alikersantti Rokka asteli Lammion ylle. Hänen kasvoillaan oli sama laiska hymy kuin kahvia keittäessä.

”Mis sie tarvitset oikei hyvvää miestä? Täs siulon sellane”, Rokka sanoi.

Lammio tyytyi hymyilemään. Luonnoton lumimyrsky heidän yltään oli laantunut. Taivas oli yhtä kauniin sininen kuin aamullakin. Hänen vieressään Finlaysonin jäänteet upposivat pinnan alle. Lammio sulki silmänsä. Hän pyysi hiljaa mielessään Määtältä anteeksi.

Lammio hilasi itsensä pystyyn sairasvuoteelta. Pistävä kipu alavatsassa tervehti häntä. Lammio irvisti ja hoippui laavulta ulkoilmaan. Hänellä ei ollut aikaa lepäillä.

Ulkona joukkue 7 oli täydessä työn touhussa. He pääsivät viimein vetäytymään linjasta. Lammio näki aukean reunalla etsimänsä henkilön. Hän hoippui tuhotun metsäaukean läpi tätä kohti.

Alikersantti Rokka oli istuskelemassa lumisella maalla, katse käännettynä järvelle. Rokan vieressä nuotiolla oleva kahvipannu porisi levittäen tuoksuaan ympäriinsä.

”Huilis ny viäl”, Rokka sanoi pitäen katseensa järvellä. Lammio istui hänen viereensä.

”Leena.”

”Jaa kui?” Rokka kysyi.

”Se on nimeni”, Leena sanoi.

Antero hymyili vaitonaisena Leenan sanoille. Hän tarttui kahvipannuun ja ojensi sen Leenalle.

Tämä otti kahvista pienen kulauksen. Maussa oli parantamisen varaa. Leena joi kahvipannusta pitkään ja hyvällä halulla.