Kauas on tunnetusti pitkä matka ja Honkolan kartano on kaukana tuolla jossain, peltojen keskellä kulkevan pitkän tien päässä.
Mutta matka ei haittaa, sillä ympäröivä maisema on kaunis, ja Halkivahantiellä maisemointi on enemmän kuin kohdallaan. Varta vasten putsattu ja perattu, karsittu ja koulittu.
Ensikertalaisen silmissä reitti on sykähdyttävä kuin Punkaharjulla konsanaan – sillä erotuksella, että veden sijaan tien vierellä niityt levittäytyvät niin vihreinä, että hetkisen verran muistan sekä puron että loisteen auringon, vaikka sadepilvi juuri nyt yllä niittyjen on.
No mutta, laulut jääkööt sinne, minne jätän peltilehmäni hevosineen, sillä Hongola Harvestiin, syysmarkkinoiden tapahtumapaikalle, pääsee parhaiten jalan.
Olkoonkin, että Honkolan kartano sijaitsee yhä edelleen kaukana tuolla jossain, peltojen keskellä kulkevan pitkän tien päässä.
Kunnes pihamaa vihdoin avautuu.
Siinä on parkissa autoa, jos jonkinmoista. Tummanpuhuvanpunainen Amazon, ralli-Escort, Lada Niva itäisiltä mailta, ainakin yksi baijerilaisen moottoritehtaan työn tulos, pari Porschea ja lokoisasti loikoileva keltainen Maserati.
Huomio kuitenkin kiinnittyy autoon, joka on vielä peitetty pressulla. Mutta kuinka ollakaan, juuri samalla hetkellä paikalle singahtaa mies, joka alkaa kuoria peitettä auton päältä varmoin ottein. Kun alta paljastuu puhtaan valkea menopeli, huudahdan ääneen:
– Sehän on Bondin auto!
– Niin on, mies vastaa ja hymyilee iloisesti.
Hän on Robert Furuhjelm, Honkolan kartanon omistaja, joka pitää myös autoista. Kuten esimerkiksi kyseisestä Lotus Espritistä, tai sen vierellä lepäävästä Alfa Romeo GTV 6:sta, joka niin ikään on tuttu tuplanollaseiskan elokuvaseikkailuista.
Laatuautot ovat kieltämättä komea tervetulotoivotus Honkolan sadonkorjuumarkkinoille, tapahtumalle, jonka tavoite on tästä eteenpäin olla jokasyksyinen urjalalaisten ja lähikuntienkin maataloustuottajien markkinatempaus.Tärkeää on tietysti se, että markkinahumuun saadaan mukaan myös yleisöä. Tosin tiedossa on jo aiemmilta vuosilta, että kun Honkolassa tapahtuu, kiinnostuneita riittää.
– Kolme vuotta sitten täällä järjestettiin perinnevaljakkoajot, jonne odotimme paria sataa kävijää, Robertin puoliso Charlotta Furuhjelm muistelee.
Mutta ihmisiä saapuikin hieman enemmän. Kymmenkertaisesti. Siis 2000, ellei jopa enemmänkin.
– Koskaan ei voi tietää, Charlotta naurahtaa.
Niinpä. Eikös Bond sanonut juuri noin, ja jos ei sanonut, niin ainakin olisi pitänyt sanoa.
No mutta ei jäädä nyt enempää bondeilemaan, vaan riennetään eteenpäin, sillä upeaksi remontoidun navetan vintillä tapahtuu. Ihailen massiivisia, kattoa tukevia rakennelmia, jotka estävät kattoa sortumasta, vaikka taivas putoaisi sen päälle. Ja samalla paloturvallisuuskin on taattu.
Kauppakin käy, sillä myyntitiskit notkuvat kaikkea sitä, mitä hyvään elämään tarvitaan, kuten lihaa, hunajaa ja… limonaadia. Mitä ihmeen limonaadia?
– Inkiväärilimonaadia, mainostaa limonaadimestari Veli-Pekka Bäckman tuotettaan, jota hän valmistaa isoisänsä isän, apteekkari Bäckmanin reseptillä.
Ulkona olisi tarjolla tuhteja burgereita, tai kiertoajelua traktorin kyydissä, mutta kun olen poikennut ensin ihailemassa hevostallin länsisiipeen pystytetyssä lasinäyttelyssä Janne Rahusen ”Saunan jälkeen” -teoksen 4500 euron hintalappua, olen valmis opastetulle kartanokierrokselle.
Liki kolmenkymmenen vuoden opaskokemuksellaan Marja-Riitta Touru kertoo sujuvasti kartanon koko historian: tilan metsien ja viljelysalojen hehtaarit, fasaanien metsästykset, ankkalammikon, jonne ”vaaleanpunainen Dotsi” ajaa Kummelin Kultakuume -elokuvassa, ja joka nyt ajaa ranskalaisankkojen kodin virkaa, vanhan kartanon tuhoutumisen tulipalossa, Kivimuurin nousun uudeksi päärakennukseksi ja kaiken muunkin päättyen pikku-Matin pirttiin.
Kerrassaan mykistävää.
Yhtä vaikuttuneita ovat Ossi Laaksonen ja hänen vaimonsa Aulikki Matsinen-Laaksonen. Laaksoset ovat olleet kesämökkiläisiä Urjalankylässä vuodesta 2006, mutta vierailu Honkolassa on heille ensimmäinen.
– Silloin ihan mökkeilymme alkuaikoina näimme kartanon entisen emännän, neiti Christine Furuhjelmin, kun hän ajoi hevosvaljakolla vastaan kukko kyydissään, Laaksoset muistelevat kohtaamista, joka ei todennäköisesti unohdu milloinkaan.
– Aina kun hänet näki vaikkapa tuolla kylillä liikkumassa, hänestä suorastaan huokui aatelisuus, Aulikki muistelee voimakasta persoonaa, joka oppaan kertoman mukaan pyrki Ruotsissa sotaväen ratsukouluun.
Ainoa este oli se, että tuohon kouluun ei hyväksytty kuin miehiä. Eikä ainakaan siviilejä.
Neiti Furuhjelm oli kuitenkin toista mieltä ja kyseisen koulun käytyään hän osti ensimmäiset hevosensa ja toi ne kotitilalleen.
Muun muassa tämän tarinan opas meille kertoi ja me olemme yhä edelleen vaikuttuneita saamistamme tiedoista – Laaksosen pariskunta ja minä.
Kun helsinkiläisyhtye Julye Blomista irrotettu duo kaiken lisäksi virittelee sulosointujaan aivan välittömässä läheisyydessä, se on omiaan luomaan kartanon henkeen vielä lisää herkkyyttä. Jopa niin paljon, että on pakko käydä vielä kerran vilkaisemassa taiteilija Rahusen teosta.
Kun pysähdyn toistamiseen sen eteen, vihdoin oivallan, mitä se yrittää kertoa minulle. Sen, että Hongola Harvestissa olen nähnyt ja kokenut jotain niin hienoa ja ainutlaatuista, että sen syvimmän olemuksen voi ymmärtää vasta hyvien löylyjen päätteeksi.
Suosittelen samaa kaikille muillekin. Viimeistään ensi syksynä.
