Heli Lehtelä

Kahdeksankymmentä vuotta sitten Eeva Niittymäen nimi oli vielä Eeva Toukkari. Hän oli 12-vuotias tyttö, jonka juna oli tuonut talvisodan sytyttyä rajantakaisesta Karjalasta, Muolaasta, Metsämaalle. Nyt kun talvisodan päättymisestä tulee huomenna 80 vuotta, Eeva muistelee tuota aikaa 92-vuotiaana kotonaan Laukeelassa.

– Isä sai talvisodan aikana tehtäväkseen hoitaa siirtolaisten asioita Metsämaalla. Perheemme asui sellaisessa talossa, josta oli oma poika kaatunut ja talon väki oli meille hyvä. Minä kävin tietysti Metsämaalla koulua.

Kouluun sopeutuminen ei ollut helppoa, kun muut oppilaat olivat entuudestaan tuntemattomia. Oppilaat suhtautuivat Eevaan kuitenkin neutraalisti, toisin kuin opettaja.

– Muolaassa meillä oli ollut ihana opettaja, hän piti meitä lapsia kuin ominaan. Siksi Metsämaalta onkin varmaan jäänyt koulunkäynnistä niin kipeä muisto. Vanhapiikaopettaja suhtautui minuun ilkeästi ja ivallisesti, koska olin evakko. Ja pitkään sodan jälkeenkin evakko oli monelle evakko, jota katsottiin nenän vartta pitkin.

Vaikka viesti sodan loppumisesta tuli jo maaliskuun puolivälissä, ei Muolaaseen heti päästy palaamaan. Laskentotunnilla opettaja ilkeili Eevalle edelleen luokan edessä, että mistä koulusta hän on mahtanut mittausoppinsa saada, mutta pakollisessa laulukokeessa Eevan lahjat tulivat esiin.

– Alakoulun opettaja lähti itkien pois, kun kuuli minun laulavan Karjalaisten laulun. Kai hänen kävi minua sääliksi. Sen jälkeen hän halusi minun esittävän Karjalaisten laulun koulun äitienpäiväjuhlassakin.

Äitienpäiväjuhlassa lauluesityksen jälkeen Eevan oma opettajakin lopulta hymyili ensimmäistä kertaa oppilaalleen.

Ilo vaihtui taas suruun

Toukokuussa kotiinpaluun hetki lopulta koitti. Karjalaiset suuntasivat kotikonnuille mielessään toukotyöt, jotka ehdittäisiin vielä tekemään uutta satokautta ajatellen. Toukkarit matkaisivat Humppilan asemalta junalla kohti Muolaata ja Perkjärven asemaa.

– Juna oli täynnä sotilaita. Muistan, kuinka nauroimme Kajanderin tyttöjen, Mailan, Inkerin ja Irman, kanssa junassa paluumatkalla. Kyllä meillä sitten oli hauskaa.

Asemalta oli vielä sievoinen matka kotiin, Muolaan kirkonkylään, Kirkkojärven rantaan. Eevan isä huomasi asemalta kuorma-auton, joka oli menossa samaan suuntaan kuljettaen kahta ruumisarkkua. Hän pyysi äidille kyydin kotiin auton lavalla. Muut kävelivät auton perässä.

Perillä kotiinpaluun riemu vaihtui nopeasti suureksi suruksi. Kun määränpää oli saavutettu, paljastui että toisessa ruumisarkuista oli Eevan veli. Suruviesti ei ollut vielä aiemmin tavoittanut perhettä.

– Veikko teki kotimatkan äidin kanssa, Eeva toteaa.

Perillä odotti poltettu kotitalo ja perhe asui kellarissa. Tekemistä oli paljon. Ensin piti saada perunat maahan. Sen jälkeen alettiin rakentaa uutta, nykyaikaista taloa ilman tietoa siitä, että lähtö tulisi vielä uudestaan.

– Sillä kerralla tulikin sitten äkkilähtö. Kävelimme koko matkan Muolaasta Kylmäkoskelle saakka lehmien kanssa. Matkaa tehtiin kolmekymmentä kilometriä päivässä. Joka päivä anoimme uutta yösijaa ja jos sen saimme, niin annoimme lehmien maidon vastineeksi. Siinä oppi paljon ihmisistä. Toiset ottivat meidät ystävällisesti vastaan ja lämmittivät saunankin ja toiset taas olivat melkein vihamielisiä eivätkä antaneet yösijaa lainkaan, Eeva muistelee.

”Miestä en luovu”

Kylmäkoskelle Eeva sitten lopulta jäikin emännäksi jatkosodan päätyttyä neljäksikymmeneksi vuodeksi. Iloinen karjalaistyttö iski silmää kaverilleen sotilaiden kotiuttamisjuhlassa, ja sen jälkeen kaveri tuli ystävänsä Erkin kanssa tietysti hakemaan tansseissa lavalle. 17-vuotias maatalon tyttö kihlautui taipalelaisen Niittymäen Erkin kanssa ja vuosi kihlauksen jälkeen vietettiin häitä. Vuosikymmenet kuluivat maatalon töissä ja lasten hoidossa, kunnes oli aika luovuttaa maatila nuoremmalle polvelle. Silloin Eeva ja Erkki muuttivat Laukeelaan.

Karjalaisuudesta Eevan elämässä ovat olleet läsnä vahvasti laulu – erityisesti kuorolaulu, leipominen ja käsityöt.

– Miestä mie en luovu. Se on on ainoa perintö, jonka olen saanut Karjalasta mukaani, Eeva Niittymäki tokaisee puhetavastaan, jossa välillä pilkahtaa karjalainen puheenparsi jo hämäläistyneen poljennon seassa.

– Sota oli kovaa aikaa. Niin kovaa, ettei kukaan tiedäkään.

Nyt aika on armollisempi.

– Minun kyllä kelpaa, kun nämä nuoret pitävät minusta huolen, Eeva toteaa viitaten nuorempaan polveen.