Daniil Yegorov kertoo aikovansa poliisiksi isona. Hän pakeni äitinsä Anastasia Yegorovan(oik.) kanssa sotaa Ukrainasta. Matka taittui yhdessä Tatjana Gritsenkon ja Veronika Yatselenkon (vas.) kanssa Urjalaan.
Ukraina, Ukrainan sota (muokattu 28.3. 12:29) Heli Lehtelä

Ukrainasta Urjalaan, ”Elämämme särkyi yhdessä päivässä”

–En koskaan olisi uskonut, että joudun pakkaamaan tavarani ja lähtemään toiseen maahan muuta kuin turistina, toteaa Tatjana Gritsenko.

Hän saapui Urjalan Hakkilaan Hämäläisten perheeseen yhdessä tyttärensä Veronika Yatselenkon ja sisarentyttärensä Anastasia Yegorovan ja tämän pojan Daniil Yegorovin kanssa myöhään viime sunnuntaina. Matka ei ollut helppo.

– Ukrainassa on tällä hetkellä hyvin vaikeaa liikkua paikasta toiseen. Et voi koskaan olla varma onko tie, joka oli vielä eilen turvallinen, myös turvallinen tänään. Ruuhkia on paljon, polttoaineesta on pula, ihmisiä evakuoivat junat ja bussit eivät pelkästään ole ruuhkaisia, vaan täyteen ahdettuja. Jos löytyy tieto kuljetuksesta, ei vielä voi tietää mahtuuko kyytiin tai onko tie lopulta poikki.

Matka Puolan kautta Suomeen kesti neljä päivää. Kyyti Suomeen hoitui yksityisen henkilön avustuksella. Timo Kangastie on hakenut linja-autolla turvaan sodan jaloista jo kolmisen sataa ukrainalaista. Tänäänkin Kangastie lähti jälleen kohti Ukrainaa kyydissään polttoainetta ja muuta tarpeellista. Takaisin päin auto on täynnä sotaa pakenevia ihmisiä.

Tatjana kertoo, että Ukrainassa ei enää voinut elää turvallisesti, saati tavallista arkea.

– Elämämme särkyi yhdessä päivässä. Kotimme on Keski-Ukrainassa Cherkassyn kaupungissa. Siellä tilanne ei ole niin paha kuin isommissa kaupungeissa, mutta jo ensimmäisenä päivänä kuulimme räjähdyksiä. En ollut uskoa, kun äitini soitti ja kertoi, että koulua on pommitettu. Kuulimme myös, että lentokentät oli tuhottu.

Kauppojen hyllyt tyhjenivät saman tien sodan ensimmäisenä päivänä. Kaupasta ei saanut esimerkiksi leipää, riisiä, pastaa tai muroja. Tarjolla oli vain asioita, joista arjessa ei juuri ole hyötyä, kuten karkkeja.

– Meillä ei ollut ruokaa, emme olleet ostaneet sitä varastoon, sillä emme uskoneet sodan syttyvän. Tuon yhden päivän aikana koko elämämme muuttui. Lapset eivät voineet mennä kouluun, emmekä me aikuiset töihin. Oli pysyteltävä kotona ja mentävä turvaan pommisuojiin aina, kun hälytys tuli.

Tatjana kertoo, että Veronika on nytkin Suomesta yhteydessä omaan opettajaansa ja koululuokkaansa puhelimitse, ja voi osallistua etäopetukseen; jonka tosin hälytykset katkaisevat tämän tästä.

– Njet, vastaa Veronika, kuten teinin kuuluukin, kun tiedustelen aloittaako hän nyt koulunkäynnin tavallisessa koulussa Suomessa.

– Tottakai menet täällä kouluun, Tatjana-äiti naurahtaa ja toteaa, että heidän on tärkeää päästä Suomessa kiinni tavalliseen elämään; päästä kouluun ja töihin, jotta elämä voi jatkua ja Ukrainaan jäänyttä perhettä on mahdollista auttaa taloudellisesti, ja maa saadaan taas aikoinaan jaloilleen.

Tatjana itse työskenteli kirjanpitäjänä Ukrainassa. Hänen miehensä on kuljetusalalla ja yrittää jatkaa työntekoa tavanomaiseen tapaan, kuten Ukrainan hallinto on toivonut. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä polttoainetta ei saa tankattua kerralla kuin 10-20 litraa, tiet ovat ruuhkaisia ja vaarallisiakin, ja elämä kaikkiaan kaukana normaalista.

Anastasia puolestaan työskenteli Ukrainassa puhelinkeskuksessa. Hänen miehensä on palomies ja työskentelee tällä hetkellä vähällä levolla ihmisten pelastamiseksi päivä toisensa jälkeen. Anastasian mies toivoi, että Anastasia ja Daniil lähtisivät turvaan, pois Ukrainasta, yhdessä Tatjanan ja Veronikan kanssa. Kotia, perhettä ja ystäviä on jo kova ikävä.

– Olemme todella kiitollisia kaikesta avusta, jota olemme saaneet ja yritämme itsekin parhaamme mukaan auttaa apua tarvitsevia. Ukrainassa on paljon ihmisiä, joilla ei nyt ole kuin vaatteet päällään, ei edes papereita. Annoin vaatteita ja kaikkea muuta paikalliseen avustuspisteeseen, joita siellä on nyt joka kylässä. Me sentään ehdimme pakata rauhassa matkatavaramme, Tatjana kertoo ja toteaa nyt iloitsevansa siitä, että on opiskellut englantia niin, että pärjää sillä vieraassa maassa.

Tilanne tuntuu epätodelliselta.

– Emme ole hyökänneet mihinkään, emmekä ole halunneet sotaa. Venäläisissä uutisissa sanotaan, että Venäjä pelastaa meidät? Miltä? Ei meitä tarvitse pelastaa. Meillä oma maa ja hallinto, omat poliitikot ja presidentti. Emme aina arjessa ole olleet heihin tyytyväisiä, mutta he ovat omiamme.

Naiset toteavat, että tuntuu käsittämättömältä, että monet omilla aivoilla varustetut ihmiset tuntuvat uskovat venäläistä propagandaa.

– Meillä on sukulaisia Moskovassa ja venäläisiä ystäviä. Vaikka olemme olleet arjessa tiiviisti yhteydessä, tuntuu, että he eivät ymmärrä meitä, vaan uskovat venäläisiä uutisia. Kun kerroin ystävälleni oman mielipiteeni ja että Ukrainassa on sota ja kotejamme pommitetaan, hän vaikeni eikä ole enää pitänyt yhteyttä.

”Tuntuu hyvältä, että pystyy auttamaan”

– Tällä viikolla olen kyllä ollut varsin liikuttuneessa mielentilassa, kertoo kotinsa ovet tulijoille avannut Juha Hämäläinen.

Hämäläinen kertoo hiihtoloman menneen levottomasti, kun mielessä pyöri vain ajatus siitä, mitä hän voisi tehdä Ukrainan tilanteen hyväksi.

– Mietin ensin, että lähden sinne, mutta ei siinä olisi ollut järkeä. Sitten, kun selasin nettiä, näin Timon etsivän Facebookissa kotimajoittajia. Ilmoitin, että meillä on kyllä tilaa ja tänne voi tulla; saa olla niin kauan kuin haluaa eikä laskua tule perässä. En tuntenut Timoa ennestään.

Ei mennyt kuin muutama päivä ja tieto tulijoista saapui.

– Kyllä meidän perheemme henkisesti on saanut paljon siitä, että otimme heidät tänne. Arkemme oli aika urautunutta. Tämä avaa silmiä ja antaa lapsillekin uutta näkökulmaa elämästä ja siitä mikä on tärkeää.  Tuntuu hyvältä, että pystyy auttamaan jotenkin.

Hämäläinen tekee työkseen talojen julkisivuja ja kiireisin kausi työn puolesta on vasta edessä. Nyt hän ehtii hyvin auttaa Tatjanaa, Anastasiaa, Veronikaa ja Daniilia arjessa ja Suomeen sopeutumisessa, vaikka Mirva-vaimo ja lapset Iiris ja Paavo ovatkin päivät töissä ja koulussa.

– Lapsemme Iiris ja Paavo ovat samaa ikäluokka Veronikan ja Daniilin kanssa. Olemme käyneet yhdessä luistelemassa ja hiihtämässä sekä laavulla. Nuutajärvelläkin on suunnitelmissa käydä ja tutustua lasiin. Nyt kun kohta lähdemme asioimaan Tampereella ja hoitamaan maahantuloasiat kuntoon, käymme myös vähän katsomassa kaupunkia, jos se auttaisi hetkeksi saamaan ajatuksia pois synkästä tilanteesta.

Majoituksen tarjonnut Juha Hämäläinen iloitsee siitä, kuinka auttamisen mahdollisuuksia kyllä on löytynyt, kun on itse ottanut hieman asioista selvää.