Jos flirttailu ei oikein suju, voit käydä ammentamassa oppia Tukkijoella-esityksen näyttelijöiltä: Maria Rantalankila ja Lauri Kampparilta.
Teatteri (muokattu 14.7. 14:49) Heli Lehtelä

Koskilaisilla on korskea hurmailu hallussa, nostalgiannälkäisille tarjolla herkkukattaus

Nostalgiannälkäisille tarjolla herkkukattaus Valkeakosken kaupunginteatterissa

Jos jonkun roolin vetäminen vaatii pokkaa ja taitoa, niin korskean ja itsevarman hurmurin. Siinä ei paljoa saa arkailla tai ujostella. Valkeakosken kaupunginteatterin laulunsekainen huvinäytelmä Tukkijoella oli korskeutta pullollaan, – ja näyttelijät hoitivat homman kotiin koko kaartin tehtyä vahvoja suorituksia. Hahmoista hellyyttävimpänä mieleen kuitenkin jäi Pölhö-Kustaa, jonka Kalle Koskinen herätti mainiosti henkiin.

Jo aulassa käteen saatu käsiohjelma kertoi heti olennaisen siitä maailmasta, johon Tukkijoella-näytelmässä sukelletaan. Mielikuvituksen siivin matkustetaan reilusti taaksepäin, aikaan, jolloin naiset pukeutuivat sieviin hameisiin ja miehet olivat fyysisen työn tekijöinä täyttä terästä. Valkeakoskella tukkilaisromanttisen tarinan läpi kuljetaan musiikkiesitysten kautta, näytelmää voisi hyvällä omallatunnolla kutsua myös musikaaliksi.

Valkeakoskella ollaan perinteisesti vahvoilla musiikin hyödyntämisessä. Urjalalaistaustainen Harri Salminen oli jälleen pitänyt hyvää huolta musiikkipuolesta, sekä taiten säveltänyt ja sovittanut uutta musiikkia jo tunnettujen teosten lomaan. Puheteatterin ystävänä silti suoraan sanoen hieman kauhistuin, kun sain produktion käsiohjelman hyppysiini. Siinä listatiin näytelmässä kuultavan peräti 31 laulua. Näytelmän reipas tempo ja hyvä rytmitys tekivät siitä kuitenkin helpon ja viihdyttävän seurata. Yksikään musiikkiesitys ei tuntunut päälleliimatulta.

Teuvo Pakkalan käsikirjoittama Tukkijoella on klassikko, joka toimii takuulla, kun konseptia ei ronkita liiaksi. Näytelmä on muun muassa Kansallisteatterin kaikkien aikojen myyntimenestys. Valkeakoskella annettiin teoksen niin ikään puhua puolestaan liiaksi sitä modernisoimatta – ja samalla kuitenkin uskaltauduttiin käyttämään uutta tekniikkaa, jonka keinoin paikasta ja tunnelmasta toiseen päästiin siirtymään vahvasti ja teatteri taika heräsi henkiin. Ohjaaja, teatterinjohtaja Minna Kangas oli pitänyt huolta siitä, ettei tarinan punainen lanka päässyt missään kohtaa katkeamaan. Teos oli viihdyttävä, ehyt ja miellyttävä seurata.

Tässä ajassa ei ehkä ole tilaa kovin raskaille teoksille, nyt tarvitaan taas iloa ja hyvää mieltä. Sellaisia näytelmiä kuin Tukkijoella juuri on.

Juttua korjattu 14.7. kello 14.50: muutettu nimi kuvatekstistä.