Heli Lehtelä
Istahdin torstai-iltana omalle kotisohvalleni katsomaan Satu Rasilan Turun kaupunginteatteriin ohjaamaa esitystä Toinen tuntematon.
Ensi-esityksensä verkossa saanut teos pohjautuu Wsoy:n muutama vuosi sitten kustantamaan saman nimiseen kirjaan, jossa nykykirjailijat antavat äänen Väinö Linnan Tuntematon sotilas -kirjan naishahmoille. Väinö Linnan 100-vuotisjuhlan kunniaksi teos on dramatisoitu teatteriesitykseksi, jonka piti alun perin, ennen kuin korona-viruksesta oli tietoa, saada ensi-iltansa Turussa maaliskuussa.
Kotisohvalla oli kieltämättä hieman hankalampaa päästä virittäytymään tunnelmaan kuin oikeassa teatterissa. Alkuun valittujen Hanna Weseliuksen ja Niina Revon vahvojen tekstien annettiin puhua puolestaan. Ne esitettiin vähäeleisesti ja ajattoman niukalla puvustuksella. Katsojana pohdin, että ehkä olisi ollut parempi, että en olisi lukenut tekstejä aiemmin kirjasta.
Vähitellen kahden naisen, Pihla Maalismaan ja Kirsi Tarvaisen, esityksessä alettiin käyttää teatterin keinoja räväkämmin. Tyylillä tehty puvustus johdatti ajatukset oikeille vuosikymmenille. Kampaukset olivat naisellisia ja hameet vyötäröltä kapeita, mutta helmaa kohti klassisesti leveneviä. Tarinoissa tuli esiin aika ja ajattomuus. Naisen osa oli tuolloin eri. Toisaalta sellaiset asiat kuin suru sattuvat siitä huolimatta, millä vuosikymmenellä ne osuvat omalle kohdalle.
Minuun teki vaikutuksen erityisesti Katja Ketun novelliksi kirjottama venäläisen Veeruskan tarina. Tanssiva Vera on Linnan tekstissäkin naishahmo, josta kerrotaan miesten maailmaan sijoittuvassa kirjassa eniten. Veeruskan kohdalla tarina saavuttaa sellaisen pisteen, jossa sodan eri puolia edustavat henkilöt kohtaavat ainoan kerran muutenkin kuin vihamielisesti. Pihla Maalismaa onnistui ällistyttävällä tavalla puhaltamaan eloon illuusion Veran junamatkasta, ja avaamaan katsojan silmät ja mielen ymmärtämään ja ylittämään samuuden ja toiseuden rajoja. Siinä varmasti onkin kirjallisuuden ja teatterin suurin lahja; tarjota ymmärtämisen ja samaistumisen mahdollisuuksia sukupolvien ja muiden rajojen yli.
Pienistä tarinoista yhteen kudottu näytelmä herätti ajatuksia siitä, kuinka jokaisen näkökulma, esimerkiksi jatkosotaan, on uniikki. Elämä näyttää jokaiselle erit kasvot, mutta kohtaamiset muiden kanssa vaikuttavat tarinaamme, siihen ainutlaatuiseen.
Muuttaako esitystapa esitystä?
Poikkeuksellinen aika herättää esiin poikkeuksellisia ratkaisuja. Miten paljon enemmän kulttuuria eri puolilta Suomea ja maailmaa tulisikaan kulutettua aivan tavallisen vuoden synkkinä talvikuukausina, jos esityksiä katsoisi vastakin verkossa? Kulttuuri on nykytekniikan avulla napinpainalluksen päässä, kun vaan osaamme sitä kuluttaa. Nykytekniikka tarjoaa mahdollisuuksia myös kulttuurin kuluttamisen tasa-arvoistamiselle. Sen avulla esityksiä on mahdollista tuoda esimerkiksi palvelutaloihin ja kouluihin ilman, että kulttuurielämystä pitää edeltää mittava varainkeruu kuljetuksia varten.
Miten tämän tyyppinen esitystapa sitten mahtaa vaikuttaa niihin valintoihin, joita esimerkiksi puvustuksen tai lavalla liikkumisen suhteen tehdään? Verkkoon ja kameralle näytteleminen luultavasti poikkeaa hieman live-yleisölle näyttelemisestä. Mielenkiinnolla odotan Pentinkulman päiviä, jolloin esitys tulee Urjalaan, ja tätä myötä sen näkemiseen tarjoutuu mahdollisuus ilman tietoverkkoa.
Lue lisää 30.4. Urjalan Sanomista tai digilehdestä jo 29.4. klo 19 alkaen!
