Yleinen Urjalan Ylläpito

Syyttelystä sovintoon

Lauantaina tulee kuluneeksi sata
vuotta siitä, kun Suomessa alkoi kansallinen murhenäytelmä;
sisällissota.

Lauantaina tulee kuluneeksi sata
vuotta siitä, kun Suomessa alkoi kansallinen murhenäytelmä;
sisällissota.

Halusin ymmärtää tuon ajan tapahtumia
paremmin. Haastatellessani professori Juhani Piilosta aiheesta, minulle valkeni,
miten suuressa määrin maailmanpolitiikka vei sata vuotta sitten juuri
itsenäistynyttä Suomea. Se vaikutti aivan tavallisten urjalalaistenkin
elämään. Ihan jokaisen, joka täällä sata vuotta sitten asui.

Muualla vedeltiin naruista, täällä tehtiin, kuten
käskettiin. Kapinalta ei olisi Urjalassa voitu välttyä. Käytän sanaa
kapina siksi, että professorin mukaan tuon ajan ihmiset käyttivät
sitä luontevasti, riippumatta siitä edustivatko he punaisia vai valkoisia.
Vain lakimiehet eivät puhuneet kapinasta. Lainopillisesti kapinointi tarkoitti
muunlaista toimintaa. Vasta myöhempinä aikoina on alettu pohtia sanan olleen
halventava. Tästä ei siis ole ollut kysymys.

Me nykyihmiset teemme tulkintojamme tässä paikassa ja
ajassa, etäisyyden päästä. Menneisyys on usein myös nykypolitiikan väline.
Yritämme ymmärtää asioiden kulkua, pureskelemme sanoja, syyllistymme
saivarteluunkin. Tai yritämme olla niin neutraaleja, että väännämme lauseet
ja sanat hajuttomiksi ja mauttomiksi. Unohdamme kontekstin, sen että nyt on nyt
ja silloin oli silloin.

Monet meistä sanovat, että kapinaa ei ole käsitelty
riittävästi. Tuota sotaa, josta on tehty hyllymetreittäin tutkimuksia sekä
liuta elokuvia ja kirjoja. Tavallaan näin kuitenkin on.

Tietyistä asioista on vaiettu. Suvun ja perheen tarinat
on jaettu vain lähipiirissä, julkisesti niitä ei juuri ole kerrottu. Tai
pitäisi varmaan sanoa: niistä ei ole voinut puhua rakentavassa hengessä.
Tutkimus ja taide ovat tarjonneet ne välineet, joiden kautta sotaa on voitu
käsitellä ilman riidanhaastamista.

Nyt kun aikaa on kulunut ja sata vuotta sitten eläneet
henkilöt ovat poissa, haluamme ymmärtää paremmin. Harvoilla meistä on
enää sukujuuret, jotka ovat vain puhtaan valkoiset tai kirkkaanpunaiset. Suvut
ja perheet ovat yhdistyneet ja perimämme alkaa olla vaaleanpunaista.

Ehkä nyt olisi jo mahdollista jakaa julkisesti oman
perheen ja suvun kohtaloita ja kirjoittaa tarinoita muistiin. On kuitenkin
muistettava, että nämä tarinat eivät edusta tieteellistä totuutta, vaan
muistuttavat myyttejä ja kansanrunoutta kertoen useimmiten väritettyä
totuutta. Silti ne ovat tärkeitä ja kiinnostavia sellaisina kuin ovat.

Kirkkoherra Timo Kumpunen tarjoaa omassa haastattelussaan
mahdollisuutta tarinoiden kertomiselle ja kuulemiselle. Sodan trauma oli aikansa
sukupolvelle valtava, eivätkä sen aiheuttamat haavat ole vieläkään täysin
arpeutuneet. Yrittäisimmekö kuitenkin jo ymmärtää? Osaisimmeko keskustella
ja surra yhdessä ilman syyttelyä? Ja eheytyä.

Heli Lehtelä
heli.lehtela@urjalansanomat.fi