Valittaminen on toisinaan hauskaa. On ihan rentouttavaa inistä välillä kaikesta mahdollisesta, mitä muut ovat tehneet huonosti tai väärin. Valittaminen on tervehdyttävää niin kauan kuin sillä on alku ja loppu, ja valittamissession jälkeen kääritään hihat ja ruvetaan oikeisiin töihin.

Ainainen vinkuminen kuitenkin masentaa kenet tahansa, joka joutuu kitinää alvariinsa kuuntelemaan. Sillä on vaikutuksensa myös valittajaan, joka näkee itsensä luultavasti vain hienovireisenä kriitikkona, jonka narina perustuu syvempään älyyn, ja on mahtava palvelus itseä hölmömmille yksilöille vastaisen varalle.

Lyhyen ajan sisällä huomattavan moni urjalalainen on ottanut epävirallisissa keskusteluissa esille sen, miten uuvuttavaa ainainen besserwisser -asenne on. Nämä ihmiset ovat lopen kyllästyneitä kaikkitietäviin valittajiin ja pahan puhujiin, joiden temmellyskenttänä on usein sosiaalinen media. Kuka sitä nyt ketään päin näköä enää kehtaisikaan moittia. On parempi vinkua selän takana ja mahdollisimman suurille yleisöille. Siitä sitä vasta saa virtaa omaan elämäänsä. Tuntee edes joskus olevansa jotain.

Ainaiseen valittamiseen liittyy rasittavan usein se, ettei valittaja avaa suutaan juuri koskaan oikeassa paikassa. Siellä, missä voisi vaikuttaa tai edes ilmaista eriävän mielipiteensä muiden hullutuksiin. Parhaimmillaan valittaja on hyvin tyytyväinen kaikkeen mahdolliseen, mitä hänen ympärillään puuhataan.

Mutta jossakin kohdassa valittajalla naksahtaa. Mitä ihmettä, kuinka taas on tehty kaikki aivan päin sitä itseään. Miksei kukaan kysynyt minun mielipidettäni, koska jos olisi kysynyt, niin minä kyllä olisin sanonut, ja asiat olisivat niin paljon paremmin.

Valittamiseen liittyy valitettavasti vastuu. Jos valittaa, pitäisi olla esittää vaihtoehto, miten sitten olisi paremmin, halvemmin, tehokkaammin, älykkäämmin, ammattitaitoisemmin, luovemmin.

Monesti vain tuppaa olemaan niin ikävästi, ettei vaihtoehtoa ole esittää. On vain halu valittaa.

Minna Mäkelä
minna.makela@urjalansanomat.fi