Muistaakseni se oli marraskuuta viime vuonna, kun pihaamme ilmestyi valkohäntäkauris, joka oli loukannut pahasti vasemman takajalkansa. Jalka oli vääntynyt sorkan yläpuolella olevasta nivelestä sivulle päin. Kauriin kulkeminen oli vaivalloista, koska se ei juuri voinut varata vioittuneeseen jalkaansa. Varsinaista ruhjetta jalassa ei näkynyt, ainakaan kauempaa katsottaessa. Ehkä kauris oli loikatessaan astunut johonkin kiven koloon ja loukannut siinä jalkansa.
Vain huonoja vaihtoehtoja
Mietin, mitä pitäisi tehdä. Edessä on ankea ja kylmä ajanjakso, jolloin ruoan hankinta tulisi olemaan kauriille vaikeaa. Joka tapauksessa liikkuminen olisi hyvin tuskallista. Toisaalta jalka voisi ainakin jossain määrin korjaantua, joskin tämä vaihtoehto ei tuntunut todennäköiseltä. Niinpä soitin Riistanhoitoyhdistyksen yhteyshenkilölle ja kerroin tilanteesta. Esitin mielipiteenäni, että kaurisparka tulisi lopettaa.
Näimme kauriin vielä pari kolme kertaa pihapiirissämme. Tilanne oli yhtä paha kuin ennenkin. Sain kuulla, että kaurista oli jäljitetty ja nähtykin, mutta se liikuskeli pururadan maastossa ja ihmisten pihapiireissä, joissa ei voitu asetta käyttää. Sitten Klenkkaa, joksi valkohännän ristimme, ei enää näkynyt. Asia unohtui muiden asioiden alle. Ehkä sen lopettaminen talven mittaan kuitenkin onnistuisi.
Yllätys
On kesäkuun viimeisen päivän ilta. Satun juuri vilkaisemaan ikkunasta, kun pihaamme astelee laskevan auringon valossa valkohäntäkauris. Haen kameran, voisihan tuosta kuvankin napata. Valkohäntä ontuu hieman, ei kuitenkaan pahasti. Katson tarkemmin, sen vasen takajalka on alimmasta nivelestä vino. Sehän on Klenkka! Kauris on hyväkuntoinen, vain jaloissa näyttäisi olevan vähemmän lihaksia kuin tavallisesti. Olisiko se liikkunut tavallista vähemmän kivuliaan jalkansa vuoksi. Vai kuvittelenko vain. Klenkan karva kiiltää, ja se näyttää olevan kaikin puolin hyvässä kunnossa vinosta nivelestä huolimatta. Onpa mukava nähdä vanha tuttu, ja noin terveenä!
Kuluu pari kolme viikkoa. Eräänä aamuna huomaan valkohäntäkauriin kulkevan pihapiirimme tuntumassa. Tuskin huomattavasta ontumisesta tunnistan sen Klenkaksi. Sitä seuraa muutaman metrin päässä valkopilkkuinen vasa! Vasa jää tutkimaan jotakin mielenkiintoista oksaa, mutta spurttaa sitten elämäniloa pursuaviin loikkiin emon perään ja ohikin. Melkein on tippa tulla silmään.
Tämä on varmaan sama vasa, joka herätti ihmetystä naapurimme pihapiirissä joitakin päiviä aikaisemmin. Se nukkui hievahtamatta rehevän kasvillisuuden keskellä vanhan omenapuun alla. Muistan, että lähellä tuota paikkaa pelästytin hiljattain tahtomattani valkohäntäkauriin pakoon päivälevolta. Ilmeisesti se oli omenapuun alla nukkuneen vasan emo eli siis Klenkka. Tavallista valkohäntäemon toimintaa, hajuton vasa ohjataan johonkin turvalliseen paikkaan nukkumaan, jotta emo voi liikkua lähistöllä omilla teillään tai nukkuakin päiväuniaan.
Emme ole nähneet emoa ja vasaa tuon aamun jälkeen, mutta kyllä ne varmasti lähistöllä oleskelevat. Ihmettelen edelleen, kuinka taannoin niin huonosti liikkunut kauris selviytyi talven yli ja synnytti vielä terhakkaan vasankin. Emon jalka on parantunut ainakin välttävään kuntoon. Mikä on se voima, joka saa eläimen sinnittelemään yli tuollaisen vaikean tilanteen. Niillä ei ole ihmiselle ominaista ajattelukykyä tai tietoista tahdonvoimaa.
Mutta niitä auttaa jokin muu voima, nimittäisin sen elämän vietiksi, kun en parempaakaan keksi.
