Keskustelin alkuviikosta erään ystäväni kanssa tämän nuorempana työelämässä kokemasta simputuskokemuksesta. Aihe nousi esiin luettuani tämän pääkirjoituksen alla olevan lukijan mielipidekirjoituksen kiusaamisesta. Ystäväni kertoi yhä, kohta kymmenen vuoden jälkeenkin, muistavansa tarkkaan sen kollegan, joka juoksutti nuorta, uutta työntekijää ja painoi häntä sanallisesti lyttyyn yhteisissä kokouk-sissa, koko työyhteisön kuullen. Kollegan ulkonäkö ja ominaishaju tulevat yhä uniin, etenkin mikäli ystävän nykyisessä työympäristössä on kovin stressaava ajanjakso.
Nimimerkki ”Vanhempi” kirjoittaa mielipidekirjoituksessaan koulukiusaamisesta, joka on siirtynyt välituntien tappelunnujakoista ja ”emmä haluu leikkii sun kaa!” -syrjinnästä nyt myös aiempaa vahvemmin verkkoon.
Somemaailmasta voidaan olla montaa mieltä, sekä hyvässä että pahassa. Vaikka se on tehnyt esimerkiksi meidän toimittajien työstä moniulotteisempaa ja mahdollistaa yhteydenotot mannerten yli aiempaa sähäkämmin, on somessa myös ne paljon puhutut huonotkin puolensa.
Mahdollisuus anonyymiin keskusteluun saanee ihmisen laukomaan aivan päättömiä juttuja ja sanoja, joita harva meistä kehtaisi ikipäivänä sanoa keskustelukumppanille päin naamaa. Some myös mahdollistaa kiusaamisen nyt ympärivuorokautisesti, kun aiemmin sitä kenties esiintyi ”vain koulupäivän ajan”. Some tuo kiusaajat kotiin, lapsen omaan makuuhuoneeseen – siis siihen lapsen omaan turvapaikkaan.
Koulukiusaamisen lisäksi myös työpaikoilla kiusataan, jos nyt ei yhtä suoranaisesti kuten lasten keskuudessa, niin esimerkiksi simputtaen. Samoilla työpaikoilla, joilla ihminen viettää melko suuren lohkon valveillaoloajastaan, ja joilla mielestäni lähtökohtaisesti pitäisi kuitenkin viihtyä, vaikka töissä olemisesta toki kuukausittain meille jokaiselle maksetaankin.
Sunnuntaina käännetään kelloja kohti kesää. Ehkä kellonkäännön voisi ajatella myös kuvainnollisesti, ja kellon osoittimien lisäksi voisi kääntää myös katseen omiin tekemisiinsä ja sanomisiinsa. Kuinka olen viime aikoina jutellut työkaverille, koulutoverille tai kotona läheiselle?
Olenko minä loukannut, onko minulla parannettavaa? Tulisiko minun pyytää anteeksi?
Ollaan ihmisiä toisillemme.
22.10.2020 Marjo Alste, marjo.alste@urjalansanomat.fi
