Olen alkuviikon aikana ehtinyt syventyä muumitietouteen katselemalla useampaankin kertaan maanantaina julkaistujen Muumilaakso-animaatioiden uusia jaksoja. Kotimaisen kirjallisuuden klassikko on saanut uuden raikkaan olemuksen.
Muumiperhe suhtautuu elämään mutkattoman huolettomasti. Tiskit jätetään sateeseen peseytymään itsekseen ja oma lapsi lähetetään huoletta retkelle juuri purkautuvalle tulivuorelle. Laaksossa on kuitenkin paljon muutakin väkeä, erilaiset elämänarvot omaavaa. Kaiken kaikkiaan Muumilaakso on mielenkiintoinen yhteisö, jossa jokaiselle on oma paikkansa. Väistämättä katsoessa tulee myös vertailtua Muumilaakson ja Urjalan touhuja. Eikö esimerkiksi luontojuttuja paikallislehteen kirjoittava Jorma Nummela olekin aito luonnontieteilijä-Hemuli? Paraatipaikalla kohoava muumitalo on tietysti kunnantalo väkineen. Hiihdosta innostuneita herra Virkkusiakin täältä löytyy.
Olen tullut siihen tulokseen, että suurin osa ihmisistä kokee muistuttavansa tai haluaisi muistuttaa Nuuskamuikkusta; filosofista, rauhallista ja kaikkeen rakentavasti suhtautuvaa onkimiestä. Muikkunen on selvästi sellainen tolkun ihminen, joita presidentti Niinistökin ihailee. Nuuskaa käyttävässä Muikkusessa on kuitenkin myös muita puolia. Ystävänä hän on kelju. Kun Muumipeikko käy juhlissa hakemassa lisää juomaa, on Muikkunen ottanut jalat alleen ja tehnyt oharit. Hän nähtävästi ahdistuu ihmisjoukoissa ja hänellä on paha sitoutumiskammo. Lopulta Muikkunen aina häipyy hyvästelemättä.
Kukaan taas ei halua olla Vilijonkka. Kireä pilkunviilaaja, joka ei anna lastensa riehaantua. Mutta mitä siitä seuraisi? Rouva Vilijonkka on kolmen lapsen yksinhuoltaja. Jos hän höllentäisi rajoja, niin järjestys ei koskaan enää palautuisi kotiin, josta hän pitää ihailtavalla tavalla huolta. Vaikka sen seinät kaatuvat tämän tästä laakson muun väen koheltaessa, niin Vilijonkka hoitaa seinät pystyyn aina vain uudelleen ja uudelleen vatupassia säästelemättä.
Paikallislehdelläkin on laaksossa oma esikuvansa. Se on totuuden hyvässä ja pahassa ilmoille töräyttävä Pikku Myy, joka kurkistaa tämän tästä muumitalon pöydälle unohdetusta teekannusta. Muumipeikko kyllästyy välillä Myyhyn niin, että haluaa passittaa hänet huitsin kuikkaan. Mutta kun Myyn lähtö on käsillä, niin Muumipeikolle tulee hätä. Lopulta Myyn tarkoitusperät ovat hyväntahtoiset. Kuka sitten puhkaisisi Muumilaakson henkiset mätäpaiseet, jos Myytä ei olisi läsnä? Kaikessa mukana hääräävää totuuden torveakin tarvitaan.
4.3.2020 Heli Lehtelä, Heli.Lehtela@urjalansanomat.fi
