Viime viikolla Urjalassa oli tarjolla mielenkiintoinen ilta, kun Suomen Punaisen Ristin kouluttaja kävi puhumassa, mitä on odottettavissa, kun ihminen kohtaa elämässään kriisejä.

Ydinsanoma on, että kriisi ei ole sairaus, josta pitää parantua, vaan tilanne, joka käsitellään ja josta tulee osa elettyä elämää. Lohdullinen ajatus.

Kriisejä on monenlaisia. Jollekin havainto, että uudessa kodissa vanhat tavarat eivät mahdu mihinkään, kun kaappitilaa on liian vähän, aiheuttaa kriisin. Ystävä ymmärtää, että kyse ei oikeastaan ole niistä mihinkään mahtumattomista tavaroista, vaan jonkinlaiseen kaaokseen ajautuneesta elämäntilanteesta, jossa tarvitaan kuuntelijaa ja omaa pohdintaa, miten nykyelämään kuulumattomista rojuista voisi päästä eroon tuntematta syyllisyyttä.

Toisessa päässä kriisijanalla ovat mullistukset, jotka saattavat äkillisesti sekoittaa elämän pitkäksi aikaa. Viikonvaihteessa kaksi nuorta kuoli liikenneonnettomuudessa, johon he olivat syyttömiä. Kolmas henkilö oli päättänyt muuttaa elämänsä ja veti mukaan kaksi elämänsä alussa olevaa ihmistä kohtalokkain seurauksin.

Äkillinen kuolema tai vakava sairaus ei koskaan ole vain sen yhden ihmisen asia tai edes perheen asia. Kriisitilanne on kuin veteen heitetty kivi, joka muodostaa laajenevia ympyröitä, jotka katoavat pois vasta ajan myötä.

Kriiseissä tarvitaan toisia ihmisiä, jotka pystyvät kestämään niiden keskipisteeseen joutuneiden, joskus hyvin omalaatuisenkin käyttäytymisen ja näkemään sen taakse. Ketään ei elämän
käännekohdassa auta tokaisu, että jos nyt vain ottaisit itseäsi niskasta kiinni ja ryhdistäytyisit. Lakkaisit itkemästä ja suremasta.

Ammatti-ihmisen ohje on hyvä: toisen pitää antaa tuntea omat tunteensa ja surra surunsa, vaikka se toisesta ihmisestä tuntuisi kuinka raskaalta tahansa.

Kaikella on aikansa ja paikkansa. Jokainen voi joskus tarvita toisen olkapäätä vaikka vain ollakseen hiljaa toisen vieressä ilman pakkoa selittää, miltä kohdalle tullut mullistus juuri nyt tuntuu.

Minna Mäkelä
minna.makela@urjalansanomat.fi