Suomea on järkyttänyt lyhyen ajan sisällä kaksi perhesurmaa. Kynttilät palavat marraskuun pimeydessä uhrien muistoksi. Tuntuu käsittämättömältä, että kukaan äiti voi päätyä surmaamaan lapsensa. Niin vain aika ajoin käy.

Surmiin johtavia syitä on luultavasti kosolti. Ongelmia on täytynyt olla jo pitkään. Tavallinen kaduntallaaja ajattelee, että loppujen lopuksi surmatöihin päätyneen ihmisen mielen on täytynyt vallata täydellinen näköalattomuus ja pimeys, jotta karmea teko on mitenkään voinut toteutua. Siitä huolimatta, että apuakin on perheelle annettu.

Meidän kulttuurissamme ihannoidaan pärjäämistä. Ja mielellään on soveliasta pärjätä yksin. Ajattelumalli tuntuu olevan vallalla myös monessa perheessä. Omista ongelmista puhuminen on vaikeaa, sillä sitä pidetään samanlaisena tekona kuin levittäisi likapyykkinsä torille kaikkien katsottavaksi.
Vaikeneminen on kultaa ja puhuminen hopeaa. Toisinaan se on hyvä ohje, mutta ei silloin, kun elämä alkaa mennä solmuun. Silloin, jos koskaan, pitää avata suunsa, sillä sitä vartenhan ihmisillä suu on muutaman muun miellyttävän syyn ohella.

Jo aivan pienille lapsille pitää opettaa, että kaikista asioista voi ja saa puhua. Että puhuminen helpottaa. Aivan samoin jo lapselle pitää opettaa, että toista ihmistä pitää kuunnella. Tätä yhteispeliä kutsutaan keskusteluksi. Ajatuksia vaihtamalla monet oman elämän ongelmat huojentuvat. Muiden kanssa kommunikoidessa tajuaa, että kaikilla muillakin ihmisillä on aivan samanlaisia ongelmia elämässään. Me kaikki olemme siinä suhteessa toistemme kaltaisia, vaikka olemmekin uniikkeja kappaleita. Elämän mustista puolista voi puhua, niihin voi hakea apua. Ongelmien takia hengen riistäminen itseltä tai muilta on tarpeeton tragedia.

Täydellisiä perheitä ei ole. Kaikissa perheissä on ylä- ja alamäkensä. Täydellisyyden tavoittelusta luopuminen helpottaa elämää, tekee siitä vapaampaa ja iloisempaa. Aina ei tarvitse onnistua, saa myös epäonnistua ja jatkaa elämäänsä ehkä vähän viisastuneena.
Perheissä ei tarvitse tehdä kaikkea sitä, mitä muut tekevät, eikä omaa elämää tarvitse verrata toisten elämään. Oman elämänsä saa rakentaa näköisekseen, sellaiseksi, joka riittää itselle ja jota voi elää – ellei aina huippuonnellisena – niin ainakin pääosin tyytyväisenä.

Sen lisäksi, että osaa puhua ja kuunnella, kannattaa joskus olla myös vähän utelias. Kysyä toisilta, mitä heille oikeasti kuuluu. Yksinkertainen kysymys voi avata padot, joita ei kannata ihan heti yrittää tukkia.

Minna Mäkelä
minna.makela@urjalansanomat.fi