”Aito tahto toimia kotiseudun puolesta sydämen asiana”.

Muun muassa näin todetaan kunniakirjassa, joka luovutettiin Tellervo Santarannalle juhannustorilla tunnustuksena valinnasta Vuoden urjalalaiseksi 2026.

– Kyllä minä itseni tuosta tunnistan, Santaranta, 77, sanoo, mutta lisää olleensa silti yllättynyt. Hän oli juuri valmistamassa lastenlasten pääkallopadaksi kutsumaa makaronilaatikkoa, kun Urjalan Yrittäjien puheenjohtaja Sami Niemonen soitti.

– Tai enhän minä siihen hätään päässyt vastaamaan, mutta hän laittoi sitten tekstiviestin perään, Santaranta kertoo.

NYT kunniakirja on kiikutettu kotiin ja on aika miettiä urjalalaisuutta vielä vähän lisää kotona Kokolla. Kodikkaassa keittiössä kahvitellessa ikkunasta aukeaa kuin uusi maisema, kun näkymän peittänyt sankka kuusiaita on tiessään.

Ikkunasta näkyvässä risteyksessä riittää ilahduttavan paljon liikettä. Ja tuttuakin tutumpaa maisemaa. Urjala ja maaseutu, huoltovarmuutta ylläpitävä maatalous, perinteiset arvot ja aivan ykkösasiana perhe. Lapset, joissa on tulevaisuus. Siinä puitteet Santarannan hyväksi kokemalle urjalalaisuudelle.

– Ilahdun yhä aina, kun toukomiehet tulevat keväällä pellolle. Ja seuraan kasvua tarkkaan, Santaranta tunnustaa. Hänen oli aikoinaan tarkoitus jäädä kotitilalle, mutta sitten Santarannan Jorma toi hänet emännäksi Kokolle, jossa kasvatettiin perhe. Se on ylpeyden aihe, neljä tytärtä. Äidin sanoin kunnollisia kaikki.

– Se on ollut elämässä tärkeintä, joitakin vuosia sitten leskeksi jäänyt Santaranta sanoo. Puolison kuva tervehtii kännykässä joka päivä.

JOS Urjalassa ja koko Suomessakin voisi jotain muuttaa, niin Santaranta toivoisi syntyvyyden lähtevän kunnolla kasvuun, tuovan työtä ja toimeliaisuutta tullessaan ja antavan Urjalalle uusia eväitä hyvinvointiin.

Olisi taas isoja lapsilaumoja kylillä, koulut säilyisivät. Suomalainen identititeetti, kieli ja mieli vahvistuisivat. Niistä hän on huolissaan.

Hän arvelee syntyneensä sillä tavoin vanhana jo valmiiksi, että tietyt periaatteet, kuten hyvien tapojen varjelu on vahvasti verissä. Lakki pois päästä pöydässä, vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja tervehtiminen.

Santarannan tietävät monet, elleivät lähes kaikki, sillä hän on ollut Urjalassa niin paljossa mukana. Haastattelun aluksi tuore tunnustuksen saaja tosin arveli, ettei ole sillä tavalla ansioitunut, että siitä kunniakirjoja osaisi odottaa.

– Kaikenlaista on tullut silti tehtyä. Jopa politiikka kiinnosti nuorena,  paljonkin, mutta en sille tielle sentään lähtenyt. Kerran olin ehdolla kunnanvaltuustoon, ja useamman kerran on pyydetty.

JUTUSTELUN edetessä kertyy väistämättä listaa kaikesta tehdystä ja läpi eletystä, kuten postinjakamisesta, edelleen jatkuvasta lehtityöstä Urjalan Sanomien avustajana, ahkeroinnista Urjala-Seuran ja kotiseutumuseon hyväksi yhdistysten sihteeritehtäviä unohtamatta.

Syntyy kuva tekeväisestä naisesta.

– Kyllä, se on varmaan totta, Santaranta pohtii. Hänelle on myös tärkeää pitää huolta läsnäolon taidosta ihmisiä kohdatessaan. Varsinkin kuuntelemisesta. Vaikka puhuisi paljon, Santaranta toivoo osaavansa ennen muuta ottaa vastaan.

– Ja kyllä minulle paljon soitetaankin, kun kaivataan kuuntelijaa. Monen mielestä nykyään ei voi oikein kellekään enää luottamuksella sanoa juuri mitään.

PUOLISON kuoleman jälkeen Santarannan elämäntilanne muuttui dramaattisesti. Elämä tuntui 53 avioliittovuoden jälkeen eletyltä, menetetyltä. Kunnes puhelin soi. Siellä odotti mieluisa tieto.

– Olin silloin ruumisautossa hakemassa miestäni Valkeakoskelta, kun puhelin hälytti. Soittaja oli Urjalan Sanomien päätoimittaja Pasi Salo. Sovimme vain, että soitamme seuraavana päivänä, ja laitoinkin sitten puhelimen kiinni.

Santaranta kuvailee yhteydenottoa ja paluuta Sanomiin kuin pelastusrenkaaksi hukkuvalle. Hän sai muuta ajateltavaa palatessaan lehden tekijäkuntaan. Kirjoittaminen oli tärkeää, mutta seurasi muutakin hyvää.

– Emmehän me päätoimittajan kanssa yhtään tunteneet toisiamme entuudestaan. On hämmästyttävää, miten myöhemmälläkin iällä voi vielä ystävystyä, Santaranta hymyilee muistellen lämmöllä myös Kajavan Einon aikaa lehdessä.

– Kerran tein koko lehdenkin yksin. Oli Urjala-viikko ja Penttarit. Siitäkin vaan selvittiin.

Ohjelmallista Urjala-viikkoa Santaranta on kaivannut takaisin. Se tarjosi enemmän useammille, kun Pentinkulman päivien ohjelma ei hänen mukaansa  kaikkia kiinnosta.

SANTARANTA siis palasi tauon jälkeen lehtihommiin ja sitä myöten lehteen syntyi ja vakiintui Urjalan Sanomien Vanhusten klubi. Se huomioi aihevalinnoillaan lehden runsaslukuisen ikääntyneen lukijakunnan tavalla, jota ei muissa paikallislehdissä ole.

Santaranta hymähtää näkemykselle, että ihminen olisi työelämässä antanut parhaansa jo viisikymppisenä. Päinvastoin, moneen työhön kypsyy vasta siinä iässä riittävään mittaan. Oppia ikä kaikki!

Santaranta pitää valtavasti suomalaisista sananlaskuista, joiden tarkkaan punnittu viisaus pitäisi hänen mielestään saada eteenpäin nuoremmille. Niitä klubilaisetkin yhdessä kertasivat. Ja uusi juttukin sarjaan on tulossa, kunhan ihmisiä saa vain koolle samaan aikaan. Se on yllättävän hankalaa, Santaranta sanoo.

Hänen mielestään vertaistuki on hyvä sana. Empatia, kyky asettua toisen asemaan ja todellakin kuunnella ja kohdata, on ihmiselle myötäsyntyinen tarve.

– Säästä ja sairauksista, niistä puhutaan vanhana paljon, Santaranta naurahtaa.

KOTIKUNNASSA on paljon hyvää, mutta moni asia ihan pielessäkin. Palvelut ovat kaikonneet ja kaikkoavat. Yhä vaikeampi on saada tarvitsemansa. Seurakunnassa ja kunnassa pyöröovet käyvät, kun ihmisiä tulee ja menee. Pysyvyys on vaihtunut muutokseen.

– Joskus kaipaan jopa puhelinluetteloa, kun jo puhelinnumeroitakin on nykyään vaikea löytää, Santaranta puuskahtaa. Hän myöntää tulleensa iän myötä yhä suorassukaisemmaksi sanomaan, mitä ajattelee. Pitkällä elämänkokemuksella jo uskaltaa.

Urjalassa on silti paljon hyvääkin, ystävät ovat tärkeitä, kauniit maisemat järvineen ja kirkko.

– Se on kaunis, sisältä ja päältä, Santaranta hymyilee.