Yleinen Urjalan Ylläpito

Hoivakodin oltava nimensä väärti

Suomi kohahti muutama viikko sitten.
Yhtäkkiä julkisuuden valokeila suuntautui hoivakoteihin ja niissä ilmi
tulleisiin epäkohtiin. Nyt puhutaan pahimmillaan useista kuolemantapauksista
yhdessä ja samassa hoivakodissa lyhyen ajan sisällä.

Suomi kohahti muutama viikko sitten.
Yhtäkkiä julkisuuden valokeila suuntautui hoivakoteihin ja niissä ilmi
tulleisiin epäkohtiin. Nyt puhutaan pahimmillaan useista kuolemantapauksista
yhdessä ja samassa hoivakodissa lyhyen ajan sisällä.

Laineet löivät korkealla. Vaadittiin lisää rahaa
valvontaan, syntymätön sote-uudistus sai vettä myllyyn ja omaisia huudettiin
apuun pitämään silmällä läheisiään.

Hyvä, että kohistaan. Mutta eihän tässä varsinaisesti
mitään uutta ole. Aika ajoin vanhusten kaltoin kohtelu pulpahtaa esille
jossain päin maata, ja sitä seuraa valitusten vyöry.

Kysymys kuuluu, miten voi olla mahdollista, että niin on.
Miksi mikään ei oikeasti muutu, kun suurin kohu on kohistu?

Eduskuntavaalien alla nokkelimmat ratsastavat nyt
Arkadianmäelle vanhusten siivellä. Kaikkein iäkkkäimmät tuskin enää
sankoin joukoin äänestävät, mutta heillä on tuntevia omaisia, joiden
äänet ovat otettavissa. Jos vanhusten asialla pääsee näköalapaikalle
päättämään, pitää asiaa myös ajaa niin, että tuloksia tulee.
Äänestäjien pitää olla tässä tarkkana, eikä unohtaa annettuja
vaalilupauksia.

Hoivakotien kohdalla puhutaan kauniisti omavalvonnasta.
Jos se toimii, pitäisi asioiden olla kunnossa. Toisaalta kuntien pitää
valvoa, että sen asukkaista huolehditaan. Ja sitten ovat vielä omaiset.
Heilläkin pitäisi olla puhtia katsoa suvun vanhimpien hyvinvoinnin
perään.

Jos kaikki osatekijät ovat kohdillaan, ei hätää
pitäisi olla. Aina joku puuttuu, jos epäkohtia ilmenee. Näin on luultavasti
vain ihannetilanteessa, johon meillä Suomessa on vielä selvästikin matkaa.
Jostain syystä vanhuksia ei meillä oikein arvosteta. Heidät on niin kovin
helppoa unohtaa koteihinsa, hoivakotien seinien sisälle tai vuodeosastojen
lupapaikoille. Joku muu huolehtii – tai sitten ei.

Jokaisella suomalaisella hyvinvointiyhteiskunnan
kasvatilla pitää olla sisäänrakennettuna ajatus siitä, että ihminen on
aina hyvän hoivan arvoinen. Myös vanhana, väsyneenä ja sairaana, työnsä
tehneenä ja perheensä kasvattaneena.

Hoivakodeissa, ovat ne sitten julkisen puolen tai
yksityisen toimijan ylläpitämiä, pitää toimia yksiselitteisesti sillä
ajatuksella, että jokainen ihminen tarvitsee myös elämänsä lopussa hoivaa,
huolenpitoa ja rakkautta. Voi olla, että kaikki ihmiset eivät ole saaneet
niitä edes aiemmin elämässään, mutta silti tuota kaikkea voi saada osakseen
elämänsä loppuaikoina hoivakodissa. Miksi ihmeessä noita vanhusten
viimeisten vuosien asuinsijoja muuten ylipäätään hoivakodeiksi
kutsuttaisiin?

Asenne ratkaisee, myös hoitoalalla. Ja kyky asettua
toisen ihmisen asemaan.

Voimansa tunnnossa olevan aikuisen on hyvä joskus
miettiä, haluanko minä hyvää ruokaa, päiväkahvit ja pullan, pehmeän petin
ja puhtaat lakanat, toisen ihmisen auttamaan pesulle ja vessaan, puhtaat vaipat,
kammatut hiukset ja leikatut varpaankynnet, siistit ja sopivat vaatteet,
raitista ilmaa ja keväistä linnunlaulua ja ystävällistä seuraa vielä
silloinkin, kun olen niin vanha, etten jaksa enää itse noista asioista
huolehtia.

Olisi kiinnostavaa tavata sellainen ihminen, joka
väittää, ettei noista mitään halua tai tarvitse.

Minna Mäkelä
minna.makela@urjalansanomat.fi