Yleinen Urjalan Ylläpito

Ohi meni ennen kuin huomasikaan

Kesä on ollut omituinen. Muka
sateinen ja kuitenkin kuivakka. Kaatosateita ei ole saatu kuin yksi viime
viikolla. Ukkostanut on paristi – ja varsin maltillisesti.

Kesä on ollut omituinen. Muka
sateinen ja kuitenkin kuivakka. Kaatosateita ei ole saatu kuin yksi viime
viikolla. Ukkostanut on paristi – ja varsin maltillisesti.

Suven alkukiihdytys oli hidas. Vappuna oli lunta enemmän
kuin jouluaattona. Hiirenkorvia sai kerrankin ihastella viikkokausia ja vielä
juhannuksenakin saatiin nauttia keväisen kirkkaasta vihreästä.

Kasvukausi on edelleen viikkoja myöhässä. Normaalisti
tähän aikaan pelloilla on nähty jo puimureita, nyt ei kenelläkään ole
kiire puimaan vihreinä lainehtivia laihoja. Sen sijaan moni muu sato näyttää
tuleentuneen yhtäaikaisesti. On käsillä sekä mustikka-, hilla- että
kanttarelliaika. Eikä tämä vielä riitä, puutarhassa viinimarjat ovat
kypsyneet juuri nyt. Samaan aikaan on syytä kiertää ahkerasti viljelysmaita
tarkistaen, ettei pelloille ole tullut kutsumatonta vierasta, hukkakauraa. Ei
muuta kuin vipinää kinttuihin! Ja tämä kaikki pitää tehdä työn tai
koulun ohella, sillä lomat loppuivat jo.

Syyslukukausi tosiaan käynnistyi. Vierailu
yhtenäiskouluun ohjasi aivoituksiani aikaan, jolloin kulutin itse
koulunpenkkiä. Muistan kouluvuoteni vähän samanlaisina kuin tämän kesän.
Vuodet tuntuivat pitkiltä kuin sateiset päivät. Kuka neropatti meni
keksimään oppivelvollisuuden? Sitten, kun taival oli loppumetreillä,
yhtäkkiä huomasikin kaiken ihanuuden ympärillään. Kaverit, joiden kanssa
oli vuosikausia kasvanut yhteen, lähtivät kukin omille poluilleen.
Opiskelemaan lähdön vuoksi oli luovuttava kodin valmiista pöydästä ja
pyhällä hengellä pyörivästä pyykkikoneesta. Haikeaa oli jopa erota
opettajista, joista oli vuosien kuluessa tullut luottoaikuisia, ehkä suorastaan
ystäviä.

Kouluvuodet syövyttävät hyvässä ja pahassa
muistijälkiä, joita ei noin vain pyyhitä. Koulukavereihin törmätessä
tuntuu aina yhtä hauskalta muistella sitä, kun ala-astevuosien
puolukkaretkellä opettaja eksyi metsään niin, että englannintunti vierähti
onnekkaasti ohi. Vielä muistuu kirkkaasti mieleen myös se, miten
liikuntatunnilla hiihdettiin talvisin, oli lunta tai ei. Ja kun ei hiihdetty,
niin pelattiin pesäpalloa. Muita lajeja ei tunnettu.

Sattui ja tapahtui. Tuolloin oli aikaa elää hetkessä ja
tylsyyttäkin riitti joka päivälle. Pikkuisen hätkähdyttää tajuta, että
kouluvuosien päättymisestä on kulunut jo aikuisen ihmisen ikä. Varmasti
vielä kiikkustuolissakin, kun muut ajat ovat hälvenneet muistin sopukoista
tuumin, että juurihan tuo tapahtui.

Elämän keskivaiheilla tähyän eteen- ja taaksepäin
todeten, että ihmisen elämässä on paljon samaa katkeraa suloisuutta kuin
Suomen kesässä. Kumpikin kiitää ohi ennen kuin oikein ehdit mukaankaan.
Linnamaisesti, Pohjantähti-trilogian ykkösosan päätössanoja mukaellen:
”Suomen suvi on kaunis. Mutta lyhyt.”

Heli Lehtelä
Heli.Lehtela@urjalansanomat.fi