Toivo ja positiivinen asenne ovat siivittäneet Paavo Niemisen elämää.
elämä (muokattu 30.11.2020) Urjalan Sanomat

Elämä on suuri sirkus – 90-vuotias Paavo Nieminen muistuttaa, että toivo siivittää elämää

Paavo Nieminen täytti toukokuun 5. päivä 90 vuotta. Hän sanoo pieni ansaittu ylpeys mielessään olevansa kylän vanhin ja viidennen polven urjalalainen. Niemisen tottuivat monet Urjalankylällä asuvat ja siellä lomailevat näkemään aiemmin polkupyörän selässä. Polkupyörä on joitakin vuosia sitten vaihtunut rollaattoriin, johon tukien hän yhä ulkoilee kylätiellä.

– Kerran kun olin rollaattorin kanssa tuossa katsomassa tuulen tuhoja, hyppäsi pieni peura ihan edestä tielle ja siitä ojan yli. Onneksi en törmännyt siihen. Kerroin tapahtuneesta naapurille niin hän sanoi, että olipas onni mukana.

Jos olisit törmännyt siihen, olisi Urjalan Sanomissa ollut uutisotsikko ”Valkohäntä törmäsi rollaattoriin”, nauraa Nieminen tapahtunutta.

Kun elämänkokemusta on kertynyt niinkin paljon kuin Paavo Niemisellä on, mahtuu siihen jaksoon arkista vaatimatonta elämää, työn tuskaa, sotia, onnea, erilaisia kohtaloita ja huoletonta vanhuutta. Niemelän vanhemmat asuivat ja hänen lapsuuden kotinsa on lähes kirjaimellisesti kivenheiton päässä hänen itsensä rakentamasta talosta, jossa hän yhä asuu vuotta nuoremman Raija-vaimonsa kanssa.

– Torppariperheestä minä olen, ja elämä oli silloin vaatimatonta. Viljaa jos pyysi isosta talosta, niin kapan sai lainaan, mutta kaksi piti palauttaa.  Toimeen tultiin, mutta töitä piti tehdä. Oman talon rakensin vuonna 1954 ja Raija-vaimoni kanssa tässä on siitä saakka hyvin viihdytty. Nämä isot haapapuut olivat ongenvavan paksuisia silloin kun tähän tulin. Meille syntyi yksi lapsi, poika, hänkin on jo eläkeiässä.

Paavo Nieminen kuvaa lapsuuttaan köyhyyden ajaksi. Jo lapsena tehtiin kotona erilaisia töitä pellolla ja autettiin miehiä missä voitiin. Sotavuosina Paavo Nieminen oli vielä sen verran nuori, ettei hän ollut sotatouhuissa mukana, mutta kuvailee tuota aikaa hirveäksi. Varsin usein hänen juttunsa poikkeavat sota-ajan kokemuksiin ja välähdyksenomaisiin muistoihin lentokoneista ja ohi kulkeneista sotilaista. Rauhan vihdoin synnyttyä hän sanoo siitä iloitun joka puolella.

Päivä kerrallaan mennään

Elämä työvuosien aikana kului maatöissä. Paavo Nieminen sanoo tehneensä hevosen kanssa raskaita kyntöhommia kivisillä pelloilla.

Huumori silmäkulmassa Nieminen toteaa silloin kironneensa niin paljon, ettei hänelle varmaan taivaspaikkaa ole sen vuoksi varattuna.

– Neljä-viisikymmentäluvut olivat reipasta aikaa. Talot olivat pieniä. Metsässä tehtiin puumotteja ja halkoja ajettiin hevosten kanssa. Sitten tuli autot, mutta kun en ole automies, niin niistä en sano mitään. Muutokset tulivat. Kaikki kunnia niille ajoille. On se maailma niistä ajoista muuttunut.

Vaikka kuluneiden vuosikymmenten aikana on kunnioitettavan iän saavuttanut Nieminen kokenut kovia aikoja, on hän nykyiseen olotilaansa tyytyväinen.

– Kunhan saisin täällä Raijan kanssa vain mahdollisimman kauan olla. En minä palveluasunnoista tai hoitokodeista tiedä. En niitä vastaan ole, mutta täällä minä haluan olla niin kauan kuin vain voi. Olosuhteiden pakosta kait sitä on joskus täältä pois lähdettävä, mutta ei vielä.

Vanhuuden vuosista Nieminen sanoo nauttineensa.

– Nää on loistavia aikoja, voi voi kun niitä vain ois. Tekemistäkin riittää edelleen. Olen raivannut pellonsyrjää ja risukoita. Kaikki on hyvin, vaikka Raija-vaimo on viime aikoina sairastellut. Hän sanoo minullekin, että Paavo, päivä kerrallaan vain tässä mennään.

Huomisen toivo kannattelee

– Mulla on ihan oma jumalani. Se on taivaassa. Ei minulla ole kuolemanpelkoa. Kavereita on kuopattu, yhdeksää ruumistakin olen kesässä ollut kantamassa. Olen vanhoista jo edesmenneistä kavereistani nähnyt unta. Niissä minä huutelen tuonne ylös niille, että täällä alhaalla minä oon, kertoo Nieminen osoittaen kohti syksyistä taivasta.

Nieminen ei usko, että hänet jostakin erityisestä muistettaisiin aikojen jälkeen. Ei sen enempää kuin muitakaan.

– Kukaan ei vuodata kaipauksen kyyneltä mun ristittömän kumpuni vieressä. Ihminen unohdetaan niin nopeasti ja ei siinä mitään, se kuuluu elämän kiertoon. Eikä kukaan jälkikäteen muistele. Arvostamme toki siinä arkussa kulloinkin vuorossa olevaa vainajaa.

Nuoremmilleen Nieminen antaa ohjeeksi viisaita ajatuksia.

– Elämä on suuri sirkus. Ei taaksepäin kannata kattella. Eilinen on mennyttä, ei sillä enää mitään tee. Nuorille pitää saada enemmän toiveikkuutta. Vaatimuksia voisi itteltään vähentää, ei kaikkea tarvitse saada. Suomi on nyt hyvässä kunnossa. Mitään muuta ei tarvitse kuin pikkasen torhasta niin tästä tulee hyvä. Pitää ponnistella ja lukea, ei nuorilla ole nyt sen helpompaa kuin aiemminkaan. Aina niillä on omat murheensa. Rakkaus ja viha ei oo nääs ikinä sammunut.

Pitkän iän salaisuutta ei Nieminen osaa ihan tarkasti valottaa, mutta toteaa, että hänellä on ollut aina sellainen huomisen toivo, vaikka ne kaikki eivät ole toteutuneet.

– Ikuinen toivo on siivittänyt minun elämää, sanoo Paavo Nieminen.

Vetovoimaa sisältömarkkinoinnilla